Seppo Pöllänen
Olen Espoosta 45 vuotta sitten elämän taipaleeni aloittanut luontokuvauksen harrastaja. Vuonna 1978 tärkeimpiä kuvauskohteitani olivat Kainuulaiset suomaisemat, polut ja purokorvet, esi-isieni muovaamat kulttuurimaisemat. Kuvaus tapahtui hitaille diafilmeille pitkillä suljinajoilla ja voimakkaasti himmentäen. Tavoitteena oli eräänlainen korpimaiseman tinkimätön dokumentointi, sillä kuvausta tutuissa maisemissa tehtiin kilvan metsäelonkorjaajan kanssa. Maisemat muuttuivat ja kävivät vieraiksi.
Kuvauksissa oli kahdenkymmenen vuoden mittainen tauko. Kaivoin kameran esille uudelleen noin 5-6 vuotta sitten. Taloudellinen tilanteeni oli parantunut siinä määrin nuoruusvuosista, että saatoin satsata kunnolliseen kuvauskalustoon, ja digitoin muistojen tallentamisen koko ketjun.
Kuvauskohteeni ovat, valitettavasti ihmiseen varauksellisesti suhtautuvia, höyhenin tai karvoin varustettuja liitureita tai vaeltajia. Lintujen ja vaikkapa suurpetojemme kuvaaminen ovat tehneet kuvausrepusta tuskallisen raskaan. Puurot pitää syödä aamuisin huolella, jotta jaksaa päivän taapertaa kohteiden kintereillä. Kuvausmatkani ovat suuntautuneet pääasiassa kotimaamme kolkkiin, joskin Lehtisen Osmon maisemissa Espanjassa, on tullut vierailtua muutamaan otteeseen. Utö ja Kuhmon piilokojut ovat olleet mainioita paikkoja, muutamia mainitakseni.
Kuvieni ja kuvaukseni taso ovat varsin vaatimattomalla tasolla, mutta muutamaan otteeseen päivä on paistanut risukasankin syövereihin, ja olen saanut kuviani myös muiden elollisten nähtäville. Tuoreimpana voisin mainita WG:n julkaiseman Nisäkkäät –kirjasarjan ykkösosan kansikuvan, jossa nalleperhe poseeraa. Kilpailumenestykseni on ollut myös hyvin heppoista, mutta suurin glamouri ja kuvausurani kohokohta sattui tammikuuhun 2008, kun kuvani valittiin rinnan mitalla muita etevämmäksi Oulangan luontokuvatapahtumassa. On suuri ilo saada tunnustusta muilta kuvaajaystäviltä, sillä heillähän on paras tuntuma kulloiseenkin kohteeseen, valoon ja kuvaustapahtuman haasteellisuuteen.
LuKa:n toiminnassa olen ollut mukana joitakin vuosia, samoin SLV:n. Luonnon kuvaajiin tuli liityttyä hätäpäissä, kun en olisi muuten päässyt kuuntelemaan Arthur Morrisia syyspäiville, Korpilammelle. En ole varsinaisesti mikään järjestöihminen, enkä tunne tarvetta kuulua mihinkään viiteryhmään, jotta voisin luonnossa kuvailla.
Monet reissut tulee tehtyä yksin, mutta onhan se kieltämättä mukavaa, jos saa toisen huru-ukon keikalle matkaan.
Omaa kuvaamistani ohjaa juuri nyt talvinen luonto. Loistava vuodenaika, joka helposti tulee uinailtua huhtikuun valoja odotellessa. Sydäntalven valo on niukkaa ja karua, mutta toisaalta aivan maagisen kaunista ja täysin erilaista, kun sitä vertaa valon ja lämmön kyllästämiin vuodenaikoihin.
Read MoreKuvauksissa oli kahdenkymmenen vuoden mittainen tauko. Kaivoin kameran esille uudelleen noin 5-6 vuotta sitten. Taloudellinen tilanteeni oli parantunut siinä määrin nuoruusvuosista, että saatoin satsata kunnolliseen kuvauskalustoon, ja digitoin muistojen tallentamisen koko ketjun.
Kuvauskohteeni ovat, valitettavasti ihmiseen varauksellisesti suhtautuvia, höyhenin tai karvoin varustettuja liitureita tai vaeltajia. Lintujen ja vaikkapa suurpetojemme kuvaaminen ovat tehneet kuvausrepusta tuskallisen raskaan. Puurot pitää syödä aamuisin huolella, jotta jaksaa päivän taapertaa kohteiden kintereillä. Kuvausmatkani ovat suuntautuneet pääasiassa kotimaamme kolkkiin, joskin Lehtisen Osmon maisemissa Espanjassa, on tullut vierailtua muutamaan otteeseen. Utö ja Kuhmon piilokojut ovat olleet mainioita paikkoja, muutamia mainitakseni.
Kuvieni ja kuvaukseni taso ovat varsin vaatimattomalla tasolla, mutta muutamaan otteeseen päivä on paistanut risukasankin syövereihin, ja olen saanut kuviani myös muiden elollisten nähtäville. Tuoreimpana voisin mainita WG:n julkaiseman Nisäkkäät –kirjasarjan ykkösosan kansikuvan, jossa nalleperhe poseeraa. Kilpailumenestykseni on ollut myös hyvin heppoista, mutta suurin glamouri ja kuvausurani kohokohta sattui tammikuuhun 2008, kun kuvani valittiin rinnan mitalla muita etevämmäksi Oulangan luontokuvatapahtumassa. On suuri ilo saada tunnustusta muilta kuvaajaystäviltä, sillä heillähän on paras tuntuma kulloiseenkin kohteeseen, valoon ja kuvaustapahtuman haasteellisuuteen.
LuKa:n toiminnassa olen ollut mukana joitakin vuosia, samoin SLV:n. Luonnon kuvaajiin tuli liityttyä hätäpäissä, kun en olisi muuten päässyt kuuntelemaan Arthur Morrisia syyspäiville, Korpilammelle. En ole varsinaisesti mikään järjestöihminen, enkä tunne tarvetta kuulua mihinkään viiteryhmään, jotta voisin luonnossa kuvailla.
Monet reissut tulee tehtyä yksin, mutta onhan se kieltämättä mukavaa, jos saa toisen huru-ukon keikalle matkaan.
Omaa kuvaamistani ohjaa juuri nyt talvinen luonto. Loistava vuodenaika, joka helposti tulee uinailtua huhtikuun valoja odotellessa. Sydäntalven valo on niukkaa ja karua, mutta toisaalta aivan maagisen kaunista ja täysin erilaista, kun sitä vertaa valon ja lämmön kyllästämiin vuodenaikoihin.
